Kuinka jatkuva kasvu pysäytetään?
Törmäsin Friendfeedissä ajatuksia herättävään artikkeliin talouden kasvusta ja luonnonvarojen riittävyydestä. Steven Stoll keskustelee Harper magazinen artikkelissaan Fear of fallowing:The specter of a no-growth world kolmesta aihetta käsittelevästä kirjasta. Ajatukseni aiheesta ovat vielä hieman hajallaan, mutta yritän koota niitä kirjoittaessani. Aihe on juuri nyt ajankohtainen sillä nykyinen talousjärjestelmä on syvimmässä kriisissään ja sille etsitään ratkaisua, myös kasvuajattelusta johtuva ympäristön tuho alkaa näkyä konkreettisesti ihmisten elämässä.
Keskeinen kysymys artikkelissa on: kuinka jatkuvaa kasvua tavoittelevasta talousjärjestelmästä irtaudutaan pienimmin yhteiskunnallisin häiriöin?
Kysymystä pohjustetaan kuvaamalla rajattoman kasvun saamaa vankaa sijaa ajatusmaailmassamme ja siinä kuinka maailmaa johdetaan ja hallitaan. Yltäkylläisyys ja kulutus on osa sitä mitä länsimaiset ihmiset ovat. Menestys mitataan mahdollisuutena ostaa lisää luonnonvaroja hallintaansa. Olivat ne sitten taulutelevisioita, pihvejä tai tontteja.
For the past 250 years, the industrialized world has expanded and thrived on an escalating volume of material transferred from environments into commerce, manu- facturing, construction, and agriculture. The raw stuff of the planet made growth possible, and growth, in turn, reshaped the way people thought about themselves, their communities, and the human condition itself.
Rajattoman kasvun ajatus on vanhaa perua. Se toimi uudisraivaajien talousjärjestelmässä jossa maata riitti. Tuolloin tuotantoa rajoitti vain työläisten puute. Nykyäänkin kasvun rajojen ongelmaan etsitään vastausta työn tehostamisesta uudella teknologialla. Ajatellaan, että siirtymällä tehokkaampaan tuotantoon jossa vähästä tehdään enemmän kasvua voidaan jatkaa kuten aiemminkin.
Artikkelin nimi viittaa kesannointiin. Luonto tarvitsee lepoa tuottaakseen. Pelto kesannoidaan ja annetaan pusikoitua, sillä aikaa kun viljellään toista aluetta. Kalakantojen annettaan levätä kalastamalla muilla selillä. Perinteinen kesantotalous toimi luonnon uudistumiskyvyn rytmissä. Nykyinen talousjärjestelmä ei siedä kesannointia. Lepääminen tarkoittaa nykyajattelussa laiskaa rahaa joka ei kasva jatkuvaa voittoa.
Bill McKibbenin kirjassa Deep Economy, pohditaan keinoja irtautua jatkuvan kasvun mallista. Perimmäinen kysymys liittyy jatkuvan kasvun tarpeellisuuteen. Mikä on tarpeeksi? Mikä on riittävä elintaso ihmisten onnellisuudelle? Kirjoittajan mukaan perustarpeiden tyydyttämisen jälkeen kasvu alkaa mennä metsään.
The point is not that growth has caused depression and anxiety, writes Mc Kibben, “only that it didn’t alleviate them.”Growth should meet basic needs because these really do create happiness, but beyond that, it fails to deliver.
Tämän perusteella voidaan vetää johtopäätös, että kaikki perustarpeiden ylimenevä omaisuus on turhaa. Tutkimusten mukaan perhe, ystävät, muut sosiaaliset kontaktit, itsensä kehittäminen, liikunta ja aktiivinen elämä ovat tehokkaita onnellisuuden kasvattajia.
McKibbenin mukaan BKT-ajattelusta johtuen emme huomaa kuinka kansantuotteen kasvattamisesta vientituloilla aiheutuu suurempaa haittaa kuin hyötyä. Esimerkkinä hän käyttää Kiinan ympäristön tuhoutumista länsimaiden kulutustavaroiden tuottamiseksi. Kasvu ei enään paranna hyvinvointia vaan heikentää sitä. Ratkaisuksi McKibben tarjoaa paikallistaloutta joka tuottaisi mahdollisimman suuren osan kulutuksestaan itse. Hän katsoo, että näin ihmiset kantaisivat paremmin vastuunsa ympäristöstä.
Nobelin talouspalkinnon saanut Robert Solow pitää kapitalistista nolla-kasvuyhteiskuntaa mahdollisena, “mikäli länsimaalaiset alkavat tulevien vuosikymmenien aikana ajatella, että kasvusta on enemmän haittaa kuin hyötyä ja sen vuoksi tavoittelevat onnellisuutta toisin kuin nykyään.” Kasvavat ympäristöongelmat ja hupenevien luonnonvarojen hallinnasta johtuvat konfliktit voisivat saada ihmiset sijoittamaan tuotannon tehostumisesta saadun hyödyn esimerkiksi vapaa-ajan lisäämiseen. “Systeemi joka ei kykene olemassaoloon pysähtyneessä tilassa ei ole luonnollinen.”
Löytyisiköhän Slow-liikkeestä ratkaisuja hyvän epämaterialistisen elintason saavuttamiseksi?
Talousjärjestelmän tulisi haketua takaisin luonnon uudistumiskyvyn rytmiin ja pysyä siinä. Suurin ongelmamme on meidän määrämme. Vuonna 2050 ihmisiä tulee olemaan 50% nykyistä enemmän. Ihmiset kuluttavat luonnonvaroja nykyisin 1,25 maapallon edestä, suomalaiset kuluttavat kuin maapalloja olisi 4,25. Vuoteen 2050 mennessä joudumme vähentämään kulutustamme hyvin radikaalisti jotta syntyville ihmisillekin riittäisi ruokaa. Väestönkasvun nopeus mitätöi liian varovaiset kulutuksen rajoitukset joita on alkanut näkyä.
The U.N. projects that the number of humans will increase by 36 percent between now and 2050, to around 9 billion. Rising population will offset any savings from improved efficiency and any reduction in per-capita consumption. As the advocacy group World Watch has pointed out, even if Americans were to eat a fifth less meat per capita by 2050, total U.S. meat consumption would be 5 million tons greater in 2050 simply because there will be more people.
Mikäli haluamme välttää täyden katastrofin, meidän tulee hyvin nopeasti keksiä järjestelmä jolla jaamme tuon luonnon vuotuisen uudistuskyvyn keskenämme. Ellemme keksi menetelmää niin se löytyy itsestään todennäköisesti sillä keinolla jolla valtiot nykyisinkin sopivat riitatilanteet.
Industrial society is roughly 250 years old: make the last ten thousand years equal to twenty-four hours, and we have been producing consumer goods and CO2 for only the last thirty-six minutes. Do the same for the past 1 million years of human evolution, and everything from the steam engine to the search engine fits into the past twenty-one seconds. If we are not careful, hunting and gathering will look like a far more successful strategy for survival than economic growth. The latter has changed so much about the earth and human societies in so little time that it makes more sense to be cautious than triumphant.
Miljardin euron kysymys: kuinka väistämättömästä muutoksesta tehdään mahdollisimman kivuton? Hyväksyisivätkö ihmiset perustarpeiden ylittävän kulutuksen rajoittamisen. Leikkaus ei välttämättä olisi niin kivulias kuin kuvitellaan. Lämmittäminen ja energiantuotanto tulisi ajatella uusiksi samoin liikkuminen ja ruokavalio. Työaikoja kannattaisi lyhentää liian palkan ja kuluttamisen välttämiseksi. Lisääntyneellä vapaa-ajalla voisi kasvattaa onnellisuutta itseään kehittämällä ja läheisten kanssa oleskelemalla. Niin ja Hulluja Päiviä ei järjestettäisi, mutta sehän olisi vain helpotus.
Mitä mieltä olet, kykenevätkö ihmiset muuttamaan kulutustottumuksiaan hyvin nopeasti vai tulisiko valtioiden pakottaa heidät tähän? Vai onko kysymys turha koska muutos on väistämätön?
Lisää aiheesta:
Maailman ylikulutuspäivä
Kauppojen aukiolosta kiireettömyyteen
Kontit ja maailmantalous
Kulutus-aiheesta
Muualla:
Fear of fallowing:The specter of a no-growth world
Deep Economy Google Booksissa
New Economics Foundation
Slow movement Wkipediassa
