Yksi ääni, yksi lahjoitus?
Kuntavaalien vaalirahoitusilmoitukset jätettiin toissapäivänä keskusvaalilautakunnille. Mitään yllättävää ei paljastunut. Kokoomus törsäsi eniten ja ehdokkaat saivat jälleen runsaasti nippanappa ilmoitusvelvollisuuden alittavaa yksityistä rahoitusta.
Hanna Kaarto katsoi Hesarissa poliitikkojen pilkkaavan lainsäädäntöä. Henrik Ruso taas katsoo avoimen rahoituksen hienoksi ideaksi mutta uskoo nykyistä avoimemman poliittisen työskentelyn poliitikkojen omantunnonmukaisten päätösten olevan politiikan uskottavuuden kannalta avointa rahoitusta olennaisempaa. Esimerkkinä rahoituksen avausta järkevämmästä tavasta lisätä politiikan avoimuutta, Ruso ehdottaa videoituja valiokuntaistuntoja.
Kommentoin Rusolle, että matalampi ilmoitusvelvollisuus vaalirahoituksesta on omiaan laajentamaan poliitikkojen sidosryhmää. Ei riitä, että tyydyttää vain yhden “kannattajayhdistyksen” tai yhtiön toiveet. Poliitikkojen täytyy nyt kerätä laajempi kannatajakunta elleivät rahoittajat halua nimeään julkisuuteen.
Puolueet ovat kautta linjan, ehkä Perussuomalaisia lukuunottamatta, olleet huolissaan äänestysinnokkuuden laskusta. Järjestöt miettivät mihin heidän ruohonjuuritoimintansa on kadonnut. Puolueet ovat itse tappaneet yhteyden äänestäjiin. Puoluekoneisto rasvautuu puolueiden itselleen antamilla järjestötuilla ilman aktiivisia kannattajiakin – heidät on voitu unohtaa. Voiko äänestäjistä rahoituksellisesti itsenäisten järjestöjen katsoa ajavan uskottavasti äänestäjien etuja?
Mitä jos
Puoluetuista luovuttaisiin ja puolueiden täytyisi kerätä tuki äänestäjiltä? Sen sijaan, että nämä “kansalaisjärjestöt” rahoittavat itse itseään sen perusteella kuinka hyviä imago- ja mainostoimistoja ne onnistuvat rekrytoimaan, puolueet joutuisivat kuuntelemaan äänestäjiä.
Joku varmasti miettii, että annan liikaa painoarvoa mainostoimistoille jotka muokkaavat puolueiden imagot miellyttäviksi ennen vaaleja. Ehkä annankin, mutta jos tällaisella imagonpesulla ei ole merkitystä niin ei siitä luopumisellakaan varmasti ole. Jos kaikkien puolueiden rahoitus vähenee niin yksikään ei ole siitä moksiskaan.
Mikäli seuraavien vaalien mainosrahat riippuisivat tyytyväisistä, kampanjoita rahoittavista äänestäjistä kannattaisi vaalilupauksetkin täyttää nykyistä säntillisemmin. Huijaus muistetaan herkemmin jos siitä on joutunut maksamaan.
Mitä jos vaalirahoituksen yläraja asetettaisiin [vaikka] tuhanteen euroon ja se rajattaisiin vain yksityishenkilöiden oikeudeksi? Yksi ääni, yksi lahjoitus?
Kun sama sääntö koskisi kaikkia poliittisia puolueita, voidaanko olettaa että varakkaiden ja varattomampien etuja ajavilla puolueilla olisi samat mahdollisuudet riittävän rahoituksen keräämiseen? Saisivatko köyhien asioita ajavat kerättyä riittävästi mikrorahoitusta jolla kilpailla 950 euroa vippaavan kansanosaa edustavien kanssa? Kuka osaisi vastata kaiken päättävän keskiluokan eli enemmistön toiveisiin?
Vaarana saattaa olla Obaman tukijoiden kaltaiset “nippulahjoittajat” jotka keräävät yksityisten lahjoituksia suosikkiehdokkaalleen. Mutta olisiko tällainen niputus myös keino aktivoida ihmisiä? Milloin näemme nykypäivän agitaattoreita, niputtajia, nettiyhteisöissä ja kaduilla?
Kannattaisiko puolueiden siirtyä imagospinnauksesta kannattajakunnan rakentamiseen positiivisella, nöyrällä ja osallistavalla tekemisen meiningillä?
