Ajatuksia ensimmäisestä maailmasta

Tällainen sääntely kuului kuitenkin vasta myöhemmälle ajalle kaupunkien historiassa, sillä alussa itse kaupunki osti asukkailleen kaiken ruoan. Herra Grossin vastikään julkaisemat dokumentit tukevat tätä ja hänen johtopäätöksiään siitä, että eräät siviiliviranomaiset ostivat kaupungin nimissä kaikki elintarvikekuormat ja jakoivat ne sitten kaupungin kauppiaskunnalle. Kukaan ei saanut ostaa satamaan saapuneita tavaroita ellei alueen viranomaiset suostuneet ostamaan niitä ensin. Tämä on ollut ilmeisen yleinen käytäntö englannissa, Irlannissa, Walesissa ja Skotlannissa. Vielä kuudennellatoista vuosisadalla maissia ostettiin yhteisöllisesti “kaikkien tämän kaupungin ja sen Lontoon kamarin ja kaikkien sen kansalaisten ja asukkaiden niin surkeiden kuin ylhäistenkin hyödyksi ja voitoksi”, kuten pormestari kirjoitti vuonna 1565. On hyvin tiedossa, että Venetsiassa maissikauppa oli kokonaisuudessaan kaupungin käsissä, “asuinalueiden”. Kaupunki jakoi talokunnille niille kuuluvat osuudet maahantuodusta maissista. Amiensin kaupungissa ranskassa, kaupunki osti osti suolaa ja myi sitä asukkaille ostohinnalla. Vielä tänä päivänä monissa ranskalaisissa kaupungeissa on jäljellä halleja joihin yhteisöllisesti ostettu maissi ja suola koottiin. Venäjällä tämä oli normaali käytäntö Novgorodissa ja Pskovissa.

Yhteisön asukkailleen tekemät hankinnat eivät ole vielä saaneet historioitsijoilta kaipaamaansa huomiota mutta siellä täällä on tarjolla mielenkiintoisia tiedon jyviä jotka valottavat asiaa lisää. Herra Grossin dokumenttien joukosta löytyy Kilkennyn ohjesääntö vuodelta 1367, josta voimme lukea kuinka hinnat määräytyivät. Herra Gross kirjoittaa: “merimiesten ja kauppiaitten tuli vannoa tavaroiden ostohinta ja kuljetuskustannukset. Tämän jälkeen kaupungin pormestari ja kaksi luotettua miestä nimesivät tavaroiden myynti hinnan kaupungissa.” sama sääntö päti myös Thusossa meri- tai maanteitse saapuvaan tavaraan. Tällainen “hinnan nimeäminen” vastaa niin hyvin keskiaikaisen kaupan kuvaa, että sen on täytynyt olla universaali tapa. Kolmannen osapuolen asettama hinta oli hyvin vanha tapa ja varmastikin kaiken sen kaupungin sisäisen kanssakäymisen ansiosta oli yleistä, että “luotetut miehet”, kolmas osapuoli, asetti hinnat eikä myyjä tai ostaja. Tämä vie meidät vielä kaukaisempaan aikaan jolloin kaupunki osti kaikki peruselintarvikkeet ja kauppiaat olivat vain luotettuja edustajia jotka olivat vastuussa kaupungista viennistä. Waterfordin ohjesääntö, joka löytyy myös herra Greenin dokumenteista, toteaa, että “kaupungin yhteisostajien tulee ostaa kaikki kauppatavara ja jakaa tavara tasapuolisesti kaikille kaupungin vapaille miehille.” Ohjesääntöä on vaikea selittää muuten kuin, että kaupungin edustajat vastasivat kaikesta kaupungin ulkopuolisesta kaupasta. Meillä on lisäksi todisteita tästä Novgorodista ja Pskovista joissa oli tapana, että kaupunki lähetti omat karavaaninsa kaukaisiin maihin.

Tiedämme lisäksi, että Keski- ja Etelä-Euroopan keskiaikaisissa kaupungeissa käsityökillat ostivat raaka-aineensa kollektiivisesti ja, että he myivät valmiit tuotteet yhteisten välittäjiensä avulla. On vaikea kuvitella ettei tämä olisi ollut mahdollista myös kaupungin ulkopuolisessa kaupassa varsinkin kun tiedämme, että aina kolmanteentoista vuosisataan kaupungin kauppiaat olivat kaupungin ulkopuolella vastuussa toisten kauppiaitten veloista kuten itse kaupunki oli vastuussa kauppiaittensa veloista. Vasta kahdennellatoista ja kolmannellatoista vuosisadalla Reinin kaupungit tekivät sopimuksia joilla nämä vastuut purettiin. Ja lopuksi meillä on ihmeellinen Ipswichin ohjesääntö, myös herra Greenin julkaisemana, josta opimme, että kauppiaskiltaan sai liittyä kuka tahansa joka nautti kaupungin vapaudesta ja joka halusi maksaa osansa killalle. Koko yhteisö keskusteli siitä kuinka hoitaa kauppiaskiltaa ja antaen sille tiettyjä etuja. Ipswichin kauppiaskilta vaikuttaakin enemmän luotettujen joukolta kuin tavalliselta yksityiseltä killalta.

Mitä enemmän opimme keskiaikaisesta kaupungista, sitä enemmän huomaamme, että se ei ollut vain organisaatio jolla pyrittiin turvaamaan tiettyjä poliittisia vapauksia. Se oli yritys organisoida, paljon kyläyhteisöä suuremmalla alalla, liittoa keskinäisen avun ja -tuen puolesta, kulutuksen ja tuotannon järjestämiseksi ja koko sosiaalisen elämän puolesta, ilman, että ihmisiä alistettiin valtion ikeen alle vaan niin, että nämä saivat täydet vapaudet toteuttaa luovaa taiteellista, käsityöläis-, tieteellistä, poliittista ja kaupallista kekseliäisyyttään erilaisissa yksilöiden muodostamissa ryhmissä. Kuinka hyvin tässä onnistuttiin käy parhaiten ilmi seuraavassa kappaleessa jossa analysoimme työn organisointia keskiaikaisessa kaupungissa ja kaupungin suhteita sitä ympäröivään maalaisväestöön.

Ote suomennettu Pjotr Kropotkinin kirjasta Keskinäinen apu, evoluution osatekijä

Fasilitoin asuinalueellamme viime vuonna aluefoorumeita joiden tuloksena syntyi suunnitelma siitä kuinka pohjois-haagalaiset ja lassilalaiset ryhtyvät itse suunnittelemaan omaa tulevaisuuttaan avoimesti, arvaamattomasti, ilman pysyviä organisaatiorakenteita, ilman viranomaisohjausta, ilman pysyviä vetäjiä, puheenjohtajia, sihteereitä… Ai miten sitten? Asukkaiden aluesuunnitelma