Kahdennellatoista vuosisadalla samanlainen vapautumisen aalto pyyhki yli koko mantereen hyökyen niin rikkaisiin kuin köyhiinkin kaupunkeihin. Vaikka voimme ehkä sanoa, että yleisesti ottaen italialaiset kaupungit vapauttivat itsensä ensimmäisinä, emme voi nimetä vapautumisaallon keskusta. Usein pieni keskieurooppalainen burg toimi alueensa edelläkävijänä ja suuremmat keskukset ottivat sen kehittämästä esimerkistä mallia omalle kaupunkisopimukselleen. Niinpä pienen Lorris-kaupungin sopimusmalli siirtyi 83 lounais-ranskalaiselle kaupungille ja Beaumontin mallia seurattiin yli viidessä sadassa belgialaisessa ja ranskalaisessa kaupungissa. Kaupungit lähettivät erikoislähettiläitä läheisiin kaupunkeihin noutamaan kopioita näiden kaupunkimalleista joiden perusteella sitten sovittiin omasta kaupunkimallista. Kaupungit eivät kuitenkaan kopioineet malleja sellaisenaan vaan muokkasivat ne sopimaan siihen ympäristöön, jonka asukkaat olivat entisiltä herroiltaan ottaneet haltuun. Kuten historioitsijat ovat huomanneet, tuloksena syntyi yhtä rikas ja moninainen joukko keskiaikaisia kommuuneja kuin mitä tuon ajan katedraalit ovat: niistä on löydettävissä samat pääperiaatteet ja sama loputtoman rikas vaihtelevien yksityiskohtien määrä.
Itsemääräämisoikeus oli kaiken keskiössä ja itsemääräämisoikeus merkitsi itsehallintoa. Kommuuni ei kuitenkaan ollut valtion “autonominen” osa – niin ristiriitaista termiä ei oltu vielä tuolloin edes keksitty – vaan itse valtio. Sillä oli oikeus sotaan ja rauhaan, sekä federaatioon ja liittoihin naapureittensa kanssa. Se oli suvereeni omissa asioissa, eikä puuttunut muiden asioihin. Sen demokraattisilla foorumeilla oli kaupungin ylin poliittinen valta, kuten Pskovissa, jonka vyeche vastaanotti ja lähetti lähettiläitä, solmi sopimuksia, vastaanotti ja lähetti prinssejä, tai toimi kymmeniä vuosia ilman näitä. Tai tuo valta oli, anastettuna, kauppiasaristokraateilla tai jopa aatelisilla, kuten tapahtui sadoissa italialaisissa ja keskieurooppalaisissa kaupungeissa. Perusperiaate oli kuitenkin kaikissa tapauksissa sama: kaupunki oli valtio ja mikä hienointa, jopa silloin kun kauppiasaristokraatit kaappasivat vallan ei kaupungin elämä ja arjen demokratia muuttunut mitenkään sillä ihmiset eivät tarvinneet valtion poliittista muotoa.
Tämän merkillisen ristiriidan salaisuus selittyy sillä, että kaupunki ei ollut keskitetty valtio. Kaupunkien ensimmäisten satojen vuosien aikana kaupunkeja kykeni tuskin kutsumaan valtioiksi niiden sisäisen organisaatiorakenteen perusteella. Tuolloin ei tunnettu nykyistä tapaa keskittää toimintoja saati alueellista keskittämistä. Jokaisella ryhmällä oli oma suvereniteettinsa. Kaupunki oli yleensä jaettu karkeasti neljään alueeseen tai viiteen tai seitsemään lohkoon alueilla toimivien ammattikuntien perusteella. Jokaisella alueella eli kuitenkin ihmisiä kaikista luokista ja ammattikunnista: ylhäisöä, kauppiaita ja köyhälistöä, ja jokainen lohko toimi melko itsenäisenä alueenaan. Venetsiassa jokainen saari oli oma poliittinen yhteisönsä. Niillä jokaisella oli oma järjestäytynyt kauppansa, oma suolakauppansa, omat lait ja hallintonsa, oma fooruminsa, eikä kaupungin dogen vaihtuminen muuttanut näiden yksiköiden sisäistä itsenäisyyttä mitenkään. Colognessa asukkaat olivat jakautuneet Geburschafteniin ja Heimschafteniin (viciniae), eli frankkien ajalta juontaviin asuinaluekiltoihin. Jokaisella asuinaluekillalla oli oma tuomari (Burrichter) ja tavallisesti kaksitoista lautamiestä (Schoffen), vouti ja paikallismilitian komentaja, greve. Herra Greenin mukaan, ennen Lontoon valloitusta “muurien sisällä eli pieniä joukkoja siellä täällä, joilla jokaisella oli omat oma elämäntapansa ja instituutionsa, kiltansa, oikeuskäytäntönsä (soke), pyhät talonsa ynnä muut ja jotka hyvin hitaasti yhdistyivät alueelliseksi liitoksi”. Ja mikäli tutkimme venäläiskaupunkien, Novgorodin ja Pskovin, vuosikertomuksia, jotka ovat varsin yksityiskohtaisia, huomaamme, että kaupunginosat (konet) koostuivat itsenäisistä kaduista (ulitsa) joilla kaikilla, joskin ne olivat usein tietyn kaupan- tai käsityöalan keskittymiä, asui myös kauppiaita ja maanomistajia. Kadut olivat erillisiä yhteisöjään. Niillä oli omat velvoitteensa rikosten suhteen, oma oltermannien (ulichanskiye starosty) hallinnoima oikeustoimensa ja hallintonsa, oma vaakunansa ja tarpeen vaatiessa oma foorumi, militia, sekä itsevalitut papit ja oma sosiaalinen elämä ja osuuskunta (collective enterprise).
Ote suomennettu Pjotr Kropotkinin kirjasta Keskinäinen apu, evoluution osatekijä
