Ajatuksia ensimmäisestä maailmasta

Aikana jolloin viimeisetkin barbaarien vapauden rippeet tuntuivat häviävän ja tuhansien vähäpätöisten hallitsijoiden alaisuuteen sortunut Eurooppa marssi kohti samankaltaisia teokratioita ja despoottivaltioita joihin aiemmatkin sivilisaatiot olivat sortuneet tai Afrikankaltaisia barbaarikuningaskuntia, elämä Euroopassa ottikin uuden suunnan. Se lähtikin kulkemaan antiikin Kreikan kaupungeista tuttuja reittejä. Lähes käsittämättömän yhdenkaltaisesti, ja jota historioitsijat eivät pitkään ymmärtäneet, urbaanit keskittymät aina pienimpiin burgeihin alkoivat ravistella itseään irti maallisten ja uskonnollisten herrojen ikeestä. Linnoitettu kylä nousi kapinaan herran linnaa vastaan, vastusti sitä ensin, hyökkäsi seuraavaksi ja lopulta tuhosi sen. Liike levisi pistemäisesti kattaen jokaisen  Euroopan kaupungin ja alle sadassa vuodessa vapaat kaupungit levisivät Välimeren rannoille, Pohjanmerelle, Balttiaan, Atlantin rannikolle, ylös Skandinavian vuonoille, Apenniinien juurelle, Alpeille, Mustalle metsälle, Grampiaateille ja Karpaateille, Venäjän tasangoille, Unkariin, Ranskaan ja Espanjaan. Kapina kävi kaikkialla läpi samat vaiheet johtaen samoihin tuloksiin. Kaikkialla missä ihmiset odottivat saavansa hieman turvaa kaupunginmuureista he muodostivat “seuroja”, “kumppanuuksia” ja “ystävyysseuroja” joita yhdisti yhteiset aatteet ja jotka marssivat samassa rintamassa kohti uutta keskinäisen avun ja vapauden elämää. He onnistuivat niin hyvin, että muuttivat Euroopan kasvot vain kolmessa-neljässä sadassa vuodessa. He peittivät maan kauniin loisteliailla rakennuksilla, jotka ilmensivät vapaiden miesten vapaiden liittojen luovuutta ja joiden kaltaisia ei olla nähty sen jälkeen. He lahjoittivat tuleville sukupolville kaikki taiteet ja kaikki teollisuuden alat. Meidän nykyinen sivilisaatiomme kaikkine saavutuksineen ja lupauksineen, on vain seurausta heidän saavutuksistaan. Kun nyt tarkastelemme niitä voimia jotka saivat aikaan kaiken tämän suuruuden ja tulokset, huomaamme, että ne eivät olleet yksittäisten sankarinerojen tai valtavien valtiokoneistojen saati poliittisten hallitsijoiden osaamisen tulosta, vaan juuri sen saman keskinäisen avun ja tuen virtaa jonka näimme kyläyhteisöissä ja joka heräsi jälleen henkiin ja voimistui Keskiajalla uudenkaltaisissa yhteenliittymissä, joita inspiroi se sama henki mutta jotka saivat uuden muodon, killoissa.

On jo hyvin tiedossa, että feudalismi ei tuhonnut kyläyhteisöjä. Vaikka herrat olivat onnistuneet saattamaan maatyöläiset palvelusuhteeseen ja omineet itselleen oikeuksia jotka kuuluivat ennen vain kyläyhteisölle (verotus, mortmain, perintä ja vihkimistoimet), olivat maatyöläiset onnistuneet säilyttämään kaksi perusoikeutta: yhteismaat ja itsehallinnon. Vanhoina-aikoina kun kuningas lähetti voutinsa kylään, ottivat kyläläiset hänet vastaan kukat toisissa ja aseet toisissa käsissä kysyen kumpaa lakia hän aikoi toimeenpanna: kylän vai sitä jonka hän toi tullessaan? Ensimmäisessä tapauksessa he toivottivat hänet tervetulleeksi mutta jälkimmäisessä kävivät tämän kimppuun. Sellaisissa tapauksissa joissa he eivät kyenneet vastustamaan kuninkaan tai lordin virkamiehiä he hyväksyivät heidät mutta ylläpitivät kansankokouksensa toimivaltaa valitsemalla kuusi, seitsemän tai kaksitoista tuomaria, jotka toimivat kansankokouksen piirissä herran tuomarin rinnalla välittäjinä ja lautamiehinä. Useimmiten virkamiehen tehtäväksi jäi vain todeta perinteisen lain mukainen tuomio ja korvaus. Tämä korvaamattoman arvokas itsehallinnonoikeus, joka tarkoitti tuolloin itsehallintoa ja autonomista lainsäädäntöä, oli onnistuttu säilyttämään kaikkien kamppailujen läpi, eikä edes Kaarle Suuri kaikkine lakimiehineen onnistunut sitä tuhoamaan vaan joutuivat myöntymään kylien tahtoon. Samaan aikaan kansankokous piti hallussa kaikkea kylän alueen hallintaan liittyvää valtaa ja vaati maaoikeusasioissa jopa herran kuuliaisuutta. Feudalismin kasvu ei kyennyt kukistamaan tätä vastarintaa. Kyläyhteisöt pitivät pintansa. Ja kun yhdeksännen ja kymmenennen vuosisadan valloittajat; normannit, arabit ja ugrit, osoittivat sotajoukkioiden vähäiset hyödyt, ryhtyivät yhteisöt suurena kansanliikkeenä linnoittamaan kyliään kivimuurein ja linnakkein. Yhteisöt rakensivat tuhansia linnoitettuja keskustoja. Kaupungin muurien sisällä kehittyi yhteinen ymmärrys siitä, että he kykenisivät nyt vastustamaan, sekä sisäisiä vihollisia, herroja, että ulkopuolisia valloittajia. Linnoitusten sisuksissa alkoi kehittyä uusi vapaa elämä. Keskiaikainen kaupunki oli syntynyt.

Ote suomennettu Pjotr Kropotkinin kirjasta Keskinäinen apu, evoluution osatekijä

Vieraanvaraisuus ja tarve keskinäiselle avulle ja tuelle ovat niin keskeisiä osia ihmisyyttä, että emme löydä historiasta aikaa jolloin ihmiset olisivat eläneet pienissä eristyneissä perheissä taistelemassa keskenään elannosta. Päinvastoin, moderni tutkimus, kuten olemme edellisissä luvuissa huomanneet, todistaa, että ihmisillä on aikojen alusta saakka ollut tapana muodostaa väiksi, klaaneiksi, tai heimoiksi joita yhdisti ajatus yhteisestä alkuperästä ja yhteisten esi-isien palvonta. Tämä organisaatio piti ihmiset yhdessä tuhansien vuosien ajan ilman, että mikään auktoriteetti olisi pakottanut ihmisiä siihen. Tämä on vaikuttanut vahvasti ihmisen sen jälkeiseen kehitykseen. Laajamittaisten muuttoliikkeiden lopulta heikennettyä yhteisen alkuperän tunnetta ja erillisten perheiden hajoitettua klaanirakennetta, ihmisen sosiaalinen älykkyys kehitti uuden liittouman muodon joka perustui alueeseen, kyläyhteisön. Tämä instituutio piti ihmiset jälleen yhdessä useiden vuosisatojen ajan mahdollistaen yhteiskunnallisten instituutioiden kehittämisen ja joidenkin pimeimpien vuosisatojen elämisen ilman, että ihmiset olisivat hajaantuneet toisistaan irrallisiksi perheiksi ja yksilöiksi. Se mahdollisti ihmisevoluution seuraavat askeleet ja useiden toisen asteen (secondary) yhteiskunnallisten instituutioiden kehittämisen jotka ovat säilyneet tähän päivään. Seuraamme nyt tuon aina-elävän keskinäisen avun taipumuksen kehittymistä. Otamme tarkasteluun niin kutsuttujen barbaarien kyläyhteisöt niiden uudelleen aloittaessa sivilisaatiota Rooman kukistumisen jälkeisellä ajalla. Tutkimme keskiajan massojen vieraanvaraisuutta uusista kulmista ja varsinkin keskiaikaisia kiltoja ja keskiaikaista kaupunkia.

Ajanlaskumme ensimmäisten vuosisatojen barbaarit (mongolit, afrikkalaiset, arabit ja niin edelleen jotka yhä elävät samalla barbaarisuuden tasolla) olivat kaikkea muuta kuin niitä taistelevia elukoita joiksi heitä usein verrataan sillä rauha oli heille sotaa tärkeämpi. Pois lukien ne muutamat heimot, jotka oli ajettu muuttoliikkeiden aikana tuottamattomille aavikoille ja jotka tämän vuoksi tapasivat vaania parempi onnisia naapureitaan, nämä huomioimatta suurin osa teutoneista, sakseista, kelteistä ja slaaveista ja niin edelleen, vaihtoivat pian uudelle alueelle muutettuaan miekat kuokiksi tai karjalaumoiksi. Varhaisimmat barbaarimerkinnät kertovat meille rauhanomaisista maatalousyhteisöistä eivät keskenään sotivista äijälaumoista. Barbaarit peittivät maan kylillä ja maataloilla. He kaatoivat metsiä, silloittivat virtoja ja asuttivat viilit alueet mutta jättivät epävarman sotimisen veljeskunnille ja muille hurjille miesjoukoille joita kerääntyi tilapäisten päällikkyyksien ympärille kiertäen maita ja tarjoten seikkailunhaluaan ja sotakokemustaan muun väestön suojaksi. Sotajoukkoja tuli ja meni hoitamassa perheiden välisiä erimielisyyksiä, mutta valtaosa väestöstä jatkoi maanmuokkausta kiinnittäen vain vähän huomiota heidän potentiaalisiin hallitsijoihinsa niin kauan kun nämä eivät puuttuneet heidän kyläyhteisöjensä itsenäisyyteen. Euroopan uudet valloittajat kehittivät maankäyttömuodot ja maaperän hoidon joka on yhä satojen miljoonien käytössä. He kehittivät menetelmät sopia riidat ilman vanhoja heimojen välisiä verikostoja. He oppivat teollisuuden ensimmäiset perusteet. Ja linnoittaessaan kyliään paaluvalleilla tai pystyttäessään torneja ja maavalleja valmistautuakseen uusiin hyökkäyksiin, he hylkäsivät pian nämä yritykset puolustautua niiltä jotka olivat tehneet sotimisesta erikoisosaamistaan.

Juuri barbaarien rauhanomaisuus mahdollisti heidän myöhemmän alistamisen sotapäälliköiden alaisuuteen. On selvää, että sotaisten veljeskuntien elämäntapa antoi heille paremmat mahdollisuudet päästä käsiksi rikkauksiin kuin mihin maatalousyhteisöt kykenivät. Näemme yhä kuinka aseistetut miehet liittyvät silloin tällöin yhteen ampuakseen matabeleja ja ryöstääkseen heidän karjansa vaikka matabelet haluavat vain rauhaa ja ovat valmiita maksamaan siitä kalliin hinnan. Vanhanajan joukkiot olivat tuskin sen omantunnontarkempia kuin tämänkään päivän joukkiot. Laumoittaan karjaa, rautaa (joka oli tuohon aikaan äärimmäisen arvokasta) ja orjia haalittiin tällä tavoin ja vaikka suuri osa saaliista pistettiinkin haisemaan samantien niissä loistavissa juhlissa joista eeppiset runot kertovat, säästettiin osa ryöstetyistä rikkauksista kasvattamaan varallisuutta. Joutomaata oli paljon, eikä miehistä jotka olivat valmiita muokkaaman sitä ollut pulaa, kunhan he saivat käyttöönsä vaadittavat työjuhdat ja tarvekalut. Asukkaat hylkäsivät kokonaisia eläintautien, tuholaisten, tulipalojen ja valloittaja kansojen tuhoamia kyliä ja lähtivät etsimään parempia asuinsijoja. Näin toimitaan yhä Venäjällä vastaavissa tilanteissa. Ja joku aseistettujen veljeskuntien jäsenistä tarjosi maatyöläiselle uutta mahdollisuutta: karjaa, rautaa auran tekoon tai itse auraa, suojaa uusilta hyökkäyksiltä ja useita vuosia vapautta vaateista ennen kuin näiden tuli alkaa maksaa velkaansa takaisin he asettuivat aloilleen. Ja kun useiden huonojen satovuosien, tulvien ja huonojen ilmojen jälkeen nämä uudisraivaajat alkavat maksaa velkojaan, he lankeavat palveluvelvoitteeseen alueen suojelijaa kohtaan. Vauraus epäilemättä kertyi näin ja valta seuraa vaurautta. Silti, mitä enemmän syvennymme kuudennen ja seitsemännen vuosisadan elämään, näemme, että vaadittiin myös toinen elementti, rikkauksien ja sotilasvallan lisäksi, ylläpitämään harvain valtaa. Se oli tiukka lain elementti, massojen halu ylläpitää rauhaa ja sitä varten kehitetty oikeus, joka antoi joukkioiden päälliköille – kuninkaille, herttuoille, knyatseille ja vastaaville – sen vallan jonka he hankkivat kaksi tai kolme vuosisataa myöhemmin. Tämä sama ajatus oikeudesta, joka ymmärrettiin riittävänä kostona väärin teolle, ja joka kehittyi heimoajalla kulki nyt punaisena lankana läpi instituutioiden historian ja siitä muodostui jopa armeijoita ja taloudellisia syitä vankempi pohja kuninkaiden ja feudaaliherrojen vallalle.

Itse asiassa, eräs barbaarikylien päätoimi oli, ja on yhä, laittaa nopea loppu sen aikaisen oikeuskäsityksen aikaansaamille riidoille. Riidan ilmaantuessa yhteisö puuttui asiaan välittömästi ja kansankokouksen kuultua asia, se sopi sopivan suuruisen korvauksen väärinkohdellulle henkilölle maksettavaksi tai tämän perheelle sekä sakon rauhan rikkomisesta, joka tuli maksaa yhteisölle. Sisäiset riidat saatiin tällä tavoin helposti sovittua. Kiistojen syntyessä heimojen välille tai heimofederaatioiden välille oli vaikeutena löytää sellainen vanhimmat lait tunteva sovittelija tai ratkaisun löytäjä johon kummatkin osapuolet olisivat tyytyväisiä. Asiasta teki entistä vaikeamman se tosi asia, että perinteiset lait ja erimielisyyksistä maksetut korvausten summat vaihtelivat heimojen välillä. Tulikin tavaksi valita sovittelija sellaisesta perheestä joka oli tunnettu vanhimpien lakien säilyttämisestä puhtaana lauluina, triadeina ja saagoina, tapoina joilla lakia ylläpidettiin muistissa. Lain säilyttämisestä tuli taidetta, mysteeri, jota siirrettiin tietyissä perheissä sukupolvelta toiselle. Tämän vuoksi Islannissa ja muilla Skandinavian alueilla jokaisen kansallisen kansankokouksen aikana lövsögmathrilla oli tapana lausua koko laki muistista valaistuneelle kokousväelle ja siksi Irlannissa oli, ja on yhä, erityinen ryhmä miehiä jotka ovat tunnettuja vanhojen perinteiden tuntemuksestaan, jonka vuoksi he nauttivat tuomarin arvovallasta. Ja jälleen kun saamme kuulla luoteis-venäläisistä kertomuksista, että eräät paikalliset turvautuivat normannien tuomari- ja sodanjohtotaitoihin “klaanien ryhdyttyä taistelemaan klaaneja vastaan”, ja kun näemme, että knyatsit, tai herttuat, valittiin usean sadan vuoden samasta normanni perheestä, huomaamme, että slaavit luottivat normannien parempaan laintietämykseen mikä mahdollisti heidän toimimisen slaavisukujen välisten riitojen sovittelijoina. Tässä tapauksessa normannien etuna oli riimujen hallussapito, joilla vanha tieto siirrettiin. Toisten tapausten yhteydessä on heikkoja merkkejä siitä, että sukuhaarojen vanhinta kantaa pyydettiin antamaan tuomiot joita pidettiin oikeudenmukaisina. kun taas myöhemmin vastauksia haettiin kristilliseltä papistolta, joka vielä ylläpiti fundamentaalia, nyt jo unohdettua kristinuskoa. Näihin aikoihin papisto avasi kirkkonsa verikostopakolaisille ja toimivat avuliaasti riitojen välittelijöinä vastustaen aina vanhaa heimoperiaatetta: elämä elämästä, haava haavasta. Tiivistettynä, mitä syvemmin tutkimme varhaisten instituutioiden historiaa, sitä vähemmän löydämme todisteita teorialle jonka mukaan auktoriteetti syntyi sotavoimien avulla. jopa se valta joka muodostui myöhemmin niin sortavaksi voimaksi vaikuttaa päinvastoin syntyneen massojen rauhanomaisen myötämielisellä hyväksynnällä.

Kaikissa näissä tapauksissa korvaus (fred), joka vastasi noin puolta koko sakosta meni kansankokoukselle ja jo ammoisista ajoista se käytettiin yhteiseksi hyödyksi ja puolustukseksi. Kabyleillä ja tietyillä mongolien sukuhaaroilla sillä on yhä sama käyttötarkoitus (tornien pystytys). Meillä on lisäksi suoria todisteita, että vielä vuosisatoja myöhemmin tuomioistuinten sakot Psovkissa ja useissa Saksan ja Ranskan kaupungeissa käytettiin kaupungin muurien korjaukseen. Onkin varsin luonnollista, että palkkio maksettiin tuomitsijalle joka oli vastaavasti velvollinen ylläpitämään aseistettua puolustusjoukkoa ja vastaamaan tuomioista. Tästä tuli universaalitapa kahdeksannella ja yhdeksännellä vuosisadalla silloinkin kun tuo tuomionetsijä oli piispa. Tuomiovallan ja sen täytäntöönpanijoiden varhainen esikuva oli syntynyt. Kuninkailla ja herttuoilla oli kuitenkin hyvin rajallinen rooli näissä kahdessa toimivallassa. Hän ei ollut väen hallitsija, sillä ylin valta kuului yhä kansankokoukselle, ei edes kansanmilitian komentaja. Väen tarttuessa aseisiin he marssivat erikseen valitun, äänestetyn, komentajan alla joka ei ollut kuninkaan alainen vaan vertainen. Kuningas oli vain henkilökohtaisen toimialansa herra. Itse asiassa, barbaarikielessä sana konung, koning tai cyning joka vastaa latinan rexiä tarkoitti vain tilapäistä miesjoukkion johtajaa. Venekunnan tai vain yhden merirosvolaivan kapteenia kutsuttiin konungiksi. Yhä tänä päivänä kalastajakunnan komentajaa kutsutaan Norjassa not-kongiksi, verkkojen kuninkaaksi. Kuninkaisiin myöhemmin liitettyä kunnioitusta ei ollut vielä syntynyt. suvun pettämisestä rangaistiin tuolloin kuolemalla mutta kuninkaan tappamisesta selvisi rahallisella korvauksella. Kuningasta arvostettiin juuri sen verran enemmän kuin vapaata miestä. Kuningas knun (tai Canoten)tapettua yksi oman joukkonsa miehistä hän polvistui anomaan joukoiltaan armoa. Hänet armahdettiin mutta vasta kun hän suostui maksamaan yhdeksän kertaisen korvauksen tavalliseen nähden. Yksi kolmannes kuului kuninkaalle itselleen korvauksena menetetystä miehestä, toinen kolmannes tapetun perheelle ja viimeinen sotajoukoille. Vaadittiin täydellinen ajattelutavan muutos kirkon ja Rooman lain oppineiden toimesta ennen kuin käsitys kuninkaan persoonan pyhyydestä alkoi saada jalansijaa.

Sen vaiheittaisen auktoriteettien kehittymisen seuraaminen jota yllä on kuvattu on kuitenkin näiden esseiden ulkopuolella. Historioitsijat kuten herra ja rouva Green tästä maasta, Augustin Thierry, Michelet ja Luchaire Ranskasta, Jansen, W. Arnold ja jopa Nizsch Saksasta, Leo ja Botta Italiasta, Byelaeff, Kostomaroff ja heidän seuraajansa Venäjällä ja monet muut ovat jo kertoneet tuon tarinan kokonaisuudessaan. he ovat osoittaneet kuinka kerran vapaa väestö joka suostui vain ruokkimaan tietyn osan aseellisista puolustajistaan ajautui asteittain näiden alaisiksi. Kuinka kohteliaisuudesta kirkolle tai herralle, muodostui vapaille ihmisille kova pakko. Kuinka jokainen herran tai piispan linna muodostui rosvonpesäksi ja kuinka feudaalivaltaa levitettiin osana sanaa. Kuinka ristiretkeläiset antoivat ensimmäisen sykäyksen väen vapautumiselle armahtamalla ristiä kantavat maaorjat. Mitään tästä ei tarvitse kertoa uudelleen tässä. Päätavoitteemme on tutustua väen rakentavaan nerouteen joka on nähtävissä heidän kehittämissään keskinäisen avun instituutioissa.

Ote suomennettu Pjotr Kropotkinin kirjasta Keskinäinen apu, evoluution osatekijä