“Ole realisti. Vaadi mahdotonta.”

Olen hämmästellyt kuinka erityisesti vasemmistopiireissä vierastetaan kansalaisten hyvinvoinnin parantamista. Toiveet kansalaisten onnellisuuden nostamisesta ja vaatimus sen asettamisesta politiikan ytimeen tyrmätään sanomalla, että ihmisillä ei mene Suomessa hyvin. Daaa-a, pitäisikö asiaan juuri siksi paneutua?

Suomessa ollaan perinteisesti tyytyväisiä vähään ja kaikki niellään mitä tarjotaan. Onko tosiaan liikaa pyydetty jos haluaisi verorahojen vastineeksi yhteiskunnan, joka tukisi onnellisempaa elämää? Pitäisikö tyytyä vähempään?

Mikä on tarpeeksi hyvinvointia jota enempää ei tulisi vaatia? Tulisiko ihmisten todella tyytyä elämään jota voi juuri ja juuri sietää? Tulisiko ihmisten tyytyä työpaikkaan, tv-viihteeseen ja pitää suunsa kiinni? Hämmästyttävää ihmisten toiveiden ja utopioiden lannistamista.

Yhteiskunnan muut toimijat kuten elinkeinoelämä uskaltavat yhä vaatia mahdottomia ja saavat tahtonsa läpi. Kuka edustaisi kansaa ja vaatisi hyvinvoinnin ja onnellisuuden asettamista kilpailukyvyn ja tehostamisen edelle?

Kansanedustajatko?

Kansa?

Kuva cc xomiele

Katso erinomainen kooste Iranin Twitter-vallankumouksesta: Twitter revolution – Iran

Kirjoitin muuten joitain vuosia siten useita postauksia Iranista. Otin Bushin hallituksen uhkailut hyökkäyksestä Irania vastaan tuolloin jokseenkin tuohtuneesti vastaan. Opiskelijat ovat usein tuohtuneita. Annetaan se heille

“…Mitään laitonta ei ole tapahtunut, mutta vaalituen julkistaminen vain vahingossa tai vasta pakon edessä todistaa, että poliitikot tietävät itsekin liikkuvansa harmaalla alueella.

Keskusta on nyt pakon edessä lähtenyt ajamaan puoluerahoituksen avaamista yli 5 000 euron lahjoittajien osalta. Kokoomuksen ja SDP:n vastaukset ratkaisevat, miten pitkälle avoimuudessa päästään.

Keskustan Timo Kalli ja Jarmo Korhonen ovat tahtomattaankin ansainneet avoimuusmitalin, jos politiikan rahavirtoihin kaiken kohun jälkeen saadaan lisää läpinäkyvyyttä…”

Keskusta kompuroi ja muut puolueet vaikenevat asiaa pois mediasta. Korhonen ja Vanhanen pallottelevat Keskustan vastuuta eikä ole vaikea arvata kenellä pallo on kun musiikki loppuu.

“Suljetussa yhteiskunnassa, jossa kaikki ovat syyllisiä, ainut rikos on jäädä kiinni. Varkaiden valtakunnassa ainut synti on loppujen lopuksi tyhmyys.” – Hunter S. Thompson

Hanna Kaarto katsoi Hesarissa poliitikkojen pilkkaavan lainsäädäntöä. Henrik Ruso taas katsoo avoimen rahoituksen hienoksi ideaksi mutta uskoo nykyistä avoimemman poliittisen työskentelyn poliitikkojen omantunnonmukaisten päätösten olevan politiikan uskottavuuden kannalta avointa rahoitusta olennaisempaa. Esimerkkinä rahoituksen avausta järkevämmästä tavasta lisätä politiikan avoimuutta, Ruso ehdottaa videoituja valiokuntaistuntoja.

Kommentoin Rusolle, että matalampi ilmoitusvelvollisuus vaalirahoituksesta on omiaan laajentamaan poliitikkojen sidosryhmää. Ei riitä, että tyydyttää vain yhden “kannattajayhdistyksen” tai yhtiön toiveet. Poliitikkojen täytyy nyt kerätä laajempi kannatajakunta elleivät rahoittajat halua nimeään julkisuuteen.

Puolueet ovat kautta linjan, ehkä Perussuomalaisia lukuunottamatta, olleet huolissaan äänestysinnokkuuden laskusta. Järjestöt miettivät mihin heidän ruohonjuuritoimintansa on kadonnut. Puolueet ovat itse tappaneet yhteyden äänestäjiin. Puoluekoneisto rasvautuu puolueiden itselleen antamilla järjestötuilla ilman aktiivisia kannattajiakin – heidät on voitu unohtaa. Voiko äänestäjistä rahoituksellisesti itsenäisten järjestöjen katsoa ajavan uskottavasti äänestäjien etuja?

Mitä jos

Puoluetuista luovuttaisiin ja puolueiden täytyisi kerätä tuki äänestäjiltä? Sen sijaan, että nämä “kansalaisjärjestöt” rahoittavat itse itseään sen perusteella kuinka hyviä imago- ja mainostoimistoja ne onnistuvat rekrytoimaan, puolueet joutuisivat kuuntelemaan äänestäjiä.

Joku varmasti miettii, että annan liikaa painoarvoa mainostoimistoille jotka muokkaavat puolueiden imagot miellyttäviksi ennen vaaleja. Ehkä annankin, mutta jos tällaisella imagonpesulla ei ole merkitystä niin ei siitä luopumisellakaan varmasti ole. Jos kaikkien puolueiden rahoitus vähenee niin yksikään ei ole siitä moksiskaan.

Mikäli seuraavien vaalien mainosrahat riippuisivat tyytyväisistä, kampanjoita rahoittavista äänestäjistä kannattaisi vaalilupauksetkin täyttää nykyistä säntillisemmin. Huijaus muistetaan herkemmin jos siitä on joutunut maksamaan.

Mitä jos vaalirahoituksen yläraja asetettaisiin [vaikka] tuhanteen euroon ja se rajattaisiin vain yksityishenkilöiden oikeudeksi? Yksi ääni, yksi lahjoitus?

Kun sama sääntö koskisi kaikkia poliittisia puolueita, voidaanko olettaa että varakkaiden ja varattomampien etuja ajavilla puolueilla olisi samat mahdollisuudet riittävän rahoituksen keräämiseen? Saisivatko köyhien asioita ajavat kerättyä riittävästi mikrorahoitusta jolla kilpailla 950 euroa vippaavan kansanosaa edustavien kanssa? Kuka osaisi vastata kaiken päättävän keskiluokan eli enemmistön toiveisiin?

Vaarana saattaa olla Obaman tukijoiden kaltaiset “nippulahjoittajat” jotka keräävät yksityisten lahjoituksia suosikkiehdokkaalleen. Mutta olisiko tällainen niputus myös keino aktivoida ihmisiä? Milloin näemme nykypäivän agitaattoreita, niputtajia, nettiyhteisöissä ja kaduilla?

Kannattaisiko puolueiden siirtyä imagospinnauksesta kannattajakunnan rakentamiseen positiivisella, nöyrällä ja osallistavalla tekemisen meiningillä?

Kunnallisvaaleja edeltäneessä YLEn Suuressa vaalikeskustelussa Kokoomuksen puoluesihteeri Taru Tujunen ilmoitti, että Kokoomus tulee avaamaan vaalirahoituksensa kuten Vihreät.

Kävin etsimässä rahoitustietoja Kokoomuksen nettisivuilta mutta turhaan sillä koko vaalirahoitus-termi on Kokoomukselle täysin tuntematon.